Isä ja tytär Ruotsista kyläilemässä Suomessa

Kun kirjoituksille pitää yrittää löytää jokin ajankohtainen perustelu, tämän kirjoituksen syy on se, että samaan aikaan Suomessa aivan eri ohjelman ja isäntien vieraina ovat sekä Ruotsin kuningas Kaarle Kustaa että kruununprinsessa Victoria. Kuten arvata saataa, Kaarle Kustaa saa kuljeskella kaikessa rauhassa, kun Victoria kerää sekä median että ihailijoiden laumat ympärilleen.
 Näistä vierailuista intoutuneena kirjoitan tänä syksynä suomeksi käännetystä, viime vuonna Ruotsissa ilmestyneestä Herman Lindqvistin kirjasta Kun Suomi oli Ruotsi (WSOY).
 Olen tasavaltalainen, jonka on aika vaikea ymmärtää, mitä muuta monarkkiat nykymaailmassa ovat kuin viihdeteollisuutta, jotka tuhlaavat verovaroja, mutta tuottavat mediateollisuudelle merkittävästi tuloja.
 Lindqvistin kirja kuvaa Ruotsin ja Suomen yhteisen historian, joka alkaa jo varhaishistoriasta, ajasta, jolloin Ruotsi vasta oli syntymässä ja päättyi Haminan rauhaan 1809, kun Suomen alue liitetään Venäjään.
 Lindqvistin kirja on kirjoitettu ruotsalaisille lukijoille, mikä tekee siitä erityisen antoisan. Sen vuoksi se on oivallinen ja selkeä yleisesitys siitä, miten Ruotsi ja Suomi kehittyivät yhdessä ja muodostivat kiinteän, yhtenäisen valtion, jonka itäosana oli Suomen alue. Suomi ei ollut mitenkään muutoin kuin maantieteensä vuoksi erillinen alue. Se oli samojen lakien alainen ja sitä hallittiin samoin periaattein kuin muutakin maata.
 Suomalaisessa varhaisemmassa historiankirjoituksessa Suomelle annettiin erityisasema niin hyvässä kuin pahassa. Se kuvaa hyvin historiankirjoituksen roolia. Usein sillä on aivan muita tavoitteita kuin kertoa, miten asiat olivat. Pikemminkin on kerrottu, miten asioiden olisi haluttu olevan.
 Herman Lindqvist tunnetaan etevänä historian popularisoijana, joka on kirjoittanut mm. Ruotsin historian, kirjan Napoleonista ja aurinkokuningas Ludvig XIV:stä.  Kyse on kuitenkin aidoista historiankirjoista, ei historiallisista romaaneista, joissa aukkoja täytetään kirjoittajan oman mielikuvituksen tuottamalla tarinalla.
Kun Suomi oli Ruotsi kertoo tarinan siitä, kuinka Ruotsi kasvoi suurvallaksi 1600-luvulla ja kuinka sen asema sortui 1700-luvulla. Se on Ruotsin tarina, johon Suomen alue osallistui vaimavarojensa mukaan, usein myös yli omien voimavarojensa.
Lindqvist kuvaa, kuinka sodat verottivat muutenkin harvalukuista kansaa. Yleviksi piirretyt kuvat uljaista taisteluista osoittautuvat taruiksi. Usein sodat syttyivät pikkumaisuudesta ja loukatuksi tulemisesta, joka piti kostaa. Ruotsia paljon vanhempi Tanska on arkkivihollinen, joka yrittää käyttää kaikki heikkouden kohdat hyväkseen. Tanska hallitsee eteläistä Ruotsia historian aikana useaan kertaan.
Menneet sodat ovat tarinoita siitä, kuinka ryysyläisarmeijoissa viikatemiehenä toimi erilaiset sairaudet ja kulkutaudit useammin kuin vihollisen joukot.
Ruotsi nousi suurvallaksi 1600-luvulla naapurien heikkouden, mutta myös Kustaa II Adolfin ansiolsta, mutta alkoi nopeasti murentua, kun Kaarle XII kohtasi Poltavassa ylivoimaisn vihollisen. Venäjä oli saanut omat rivinsä järjestykseen.
Ruotsin suurvalta-aseman säilyttäminen kävi mahdottomaksi sen vuoksi, että se oli väkiluvultaan onnettoman pieni. Kaikki naapurit olivat väestöltään suurempia, ja kun ne saivat kurotuksi umpeen Ruotsin etumatkan armeijan uudenaikaisuudessa ja sotataktiikassa, Ruotsin oli mahdotonta valvoa rajojaan.
Lindqvistin kuvaus suurvalta-asemaansa menettävästä Ruotsista on armoton. Maan voimavarat eivät riitä ylläpitämään riittävän hyvin varustettua ja huollettua armeijaa, joka pystyisi säilytyttämään taistelukykynsä. Siitä seuraa, että vihollinen pääsee murtautumaan yhä uudelleen ja uudelleen rintamalinjojen läpi.
Kirjan kuvaa erinomaisesti myös hattujen ja myssyjen valtataistelun. Myssyt ovat vanhan liiton naapurisopuun uskovia ja tosiasiat tunnustavia reaalipoliitikkoja. Hatut puolestaan nuoria huimapäitä, joita elähdyttää Ruotsin suuruuden aika, ja jotka eivät usko, ettei sitä enää voida palauttaa. Hattujen seikkailupolitiikan seurauksena Ruotsi jää alakynteen kaikilla rintamilla.
 Kustaa III:sta Lindqvist antaa huomattavasti perinteistä käsitystä myönteisemmän kuvan. Kustaa on uudistaja, joka mm. poistaa kidutuksen ja supistaa merkittävästi niitä rikoksia, joista seuraa kuolemanrangaistus. Mielenkiintoista on, että vielä 1700-luvun lopulla Ruotsin kirkko haluaa ehdottomasti pitää kiinni Mooseksen laista.
Kustaa III on tunnettu etenkin hoviloistosta. Sen sijaan Kustaa ei halunnut antaa aatelille valtaa. Kustaan virhe oli, että hän aloitti sodan Venäjää vastaan, mutta sotaa eivät tukeneet edes armeijan upseerit. Syntyi kuuluisa Anjalan liitto, jossa 113 upseeria osoitti kirjelmän kuninkaalle, jossa he totesivat, että kyse on laittomasta hyökkäyssodasta. Taitavana poliitikkona Kustaa kääntyi talonpoikien puoleen, jotka Kustaan johdolla löivät samoihin aikoihin alkaneen Tanskan hyökkäyksen. Tämä voitto pelasti Kustaan.
Vuonna 1790 Kustaan onnistui kuuluisassa Ruotsinsalmen taistelussa lyödä Venäjän laivasto ja hänen läheisin uskottunsa, Kustaa Mauri Armfelt neuvotteli rauhan. Ruotsin ei onnistunut laajentaa aluettaa, mutta rauha oli ensimmäinen 100 vuoteen, kun Suomiesta ei joutunut luovuttamaan alueita Venäjälle.
Aateliston viha kuningasta kohtaan kasvoi. Se sai sinettinsä 1792. Kapteeni Jacob Johan Anckaström ampui kuningasta selkään ooppratanssiaisissa. Kuningas ei kuollut heti, vaan sinnitteli ankarissa tuskissa lähes kaksi viikkoa. Tämä historiallinen tapahtuma elää yhä Guiseppe Verdin oopperassa Naamiohuvit, joka on kaikkien oopperatalojen kantaohjelmistoa.
Venäjä tiesi Ruotsin heikkouden. Helmikuussa 1808 Venäjä hyökkäsi Suomeen. Viime vuosien historiantutkimus on paljastanut sodasta hämmentäviä piirteitä. Ruotsin joukot käytännössä perääntyivät. Ruotsinsalmen sankarin Carl Olof Cronstedtin johtama Suomenlinna antautui taisteluitta ja Venäjän joukot valtasivat Suomen. Jälleen joukkoja söivät enemmän taudit kuin vihollisen luodit.
Suomesta tuli suurruhtinaskunta osana Venäjää.
 Lindqvist toteaa, että Haminan rauhassa syntyi kaksi Ruotsia, sillä Suomi säilytti Venäjän alaisuudessa kaikki Ruotsin aikaiset lait ja vallankäytön muodot sekä myös kulttuuriperinteen.
 Lindqvist päättää kirjansa:
"Maiden historiaa voidaan verrata kudonnaiseen, jossa jokainen vuosi historian alusta lisää lankansa kudelmaan. Suomen pitkässä ja kirjavassa historiassa Ruotsin aines on niin tiiviisti punoutunut suomalaiseen, että koko kudelma menettäisi muotonsa, jos ruotsalainen lanka yritettäisiin irrtottaa suomalaisesta."
Tämän vuoksi suomalaiset toivottavat isän ja tyttären, kuningas Kaarle Kustaan ja kruununprinsessa Victorian niin sydämellisesti vierailulle Suomeen.

Sananvapaus suojaa kansalaisia

Suomessa sananvapaus on niin hyvällä tolalla, että se aiheuttaa kysymyksiä siitä, miten laaja sananvapauden tulisi olla. Kuuluuko sananvapauteen oikeus kaikenlaisen roskan ja myös tarkoituksellisen väärän tiedon kertomiseen ja julkaisemiseen?
Sananvapaudella on vahvat perusteet. Se on perustuslaillinen oikeus eli se on yhteiskunnamme perustuksen osa.
Sananvapauden rinnalla perusoikeutena on myös yksityisyyden suoja. Perinteisesti olemme ajatelleet, että nämä kaksi perusoikeutta ovat toisiaan tasapainottavia oikeuksia, jossa toisaalta sananvapaus ei saa loukata yksityisyyden suojaa, mutta myöskään yksityisyyden suoja ei saa estää sananvapauden toteutumista.
 Sananvapaus on se tekijä, joka kertoo yhteiskunnan tilasta. Sananvapauden rajoittaminen nimittäin on yksi ensimmäisistä tuntomerkeistä, kun pyritään estämään kansalaisten vapaa toiminta ja järjestäytyminen, oikeus vastustaa vallankäyttöä.
Sananvapaus on myös oikeutta sanoa, mitä sylki suuhun tuo, sillä jos sen varjolla aletaan rajoittaa kansalaisten puheoikeutta, yleensä tavoitteet ovat jossakin aivan muualla.
Sananvapauden merkitys on noussut esille Ukrainan kriisin myötä etenkin Venäjällä. Ulkopuolelta voi vain hämmästellä, millaisen mediavaikutuksen alaisina venäläiset ovat olleet.
Mailmankuvalliset erot Venäjän ja läntisten maiden välillä ovat jyrkästi eriytyneet. Eriytyminen on niin syvää, että läntisen ajattelutavan ja venäläisen maailmankuvan välille on kasvamassa ylikäymätön kuitu.
 Tämä on huolestuttava asia sen vuoksi, että keskinäinen vuoropuhelu käy hyvin vaikeaksi, jos ei ole yhteistä maailmankuvaa, jonka keskustelijat keskenään jakavat.
 Me länsimaisesti ajattelevat ihmiset pidämme venäläistä retoriikkaa propagandana. Ehkä myös ajattelemme, että kun tämä propaganda riisutaan, sen alta paljastuu se länsimainen ajattelutapa, jota itse pidämme oikeana.
Entä jos kyse on jostakin paljon syvemmästä? Venäläinen kadunmies on hanakasti ottanut vastaan venäläisen median viestit Venäjän oikeudesta liittää Krim itseensä tai sen, että Ukrainan hallitus on fasistinen.
Venäjällä toimittajan henki on ollut hupaa jo 1990-luvun lopulta lähtien. Vaikka maan sananvapuslainsäädäntö on kunnossa, se on muuttunut kuolleeksi kirjaimeksi. Toiveet Venäjän muuttumisesta oikeusvaltioksi ja kansalaisyhteiskunnaksi ovat karisseet.
Sananvapauden merkitys korostuu, kun valtio on löytänyt median voiman. Venäjän Krimin ja Ukrainan operaatioiden oleellinen osa on käyttää mediaa vaikuttamaan kansalaismielipiteeseen, jotta toimille saadaan yleisön hyväksyntä ja tuki.
 Median vaikutusvallan kasvaminen lisää myös sananvapauden merkitystä. Venäjä ei ole suinkaan ainoa valtio, joka käyttää mediaa omiin tarkoituksiinsa. Median vallasta taistellaan kaikkialla. Ilman sananvapautta taistelun voittaa se, jolla on parhaimmat keinot sen kahlitsemiseen. Sen vuoksi valtiot ovat tässä vahvoilla. Silti on hyvä muistaa, että esimerkiksi Silvio Berlusconi käytti vahvaa asemaansa mediaomistajana oman valtansa pönkittämiseen Italiassa.
Sananvapaus on lopulta ainoa keino, jolla median tarkoitushakuista käyttöä voidaan torjua. Sen vuoksi on tärkeää, että on olemassa moniääninen, useiden omistajien jakama mediakenttä, jossa millekään medialle ei anneta erityisoikeuksia.
Kansalaisia suojaa parhaimmin manipuloinnilta säröinen ja moniääninen mediakenttä, jossa erilaiset sisällöt saavat kilpailla keskenään ja esittää tosia tai epätosia väittämiä. Tämä vapaus tarkoittaa myös sitä, että roskan esittämisellä on oma arvonsa ja merkityksensä.
Sananvapautta ei pidä rajoittaa laajemmalti kuin sitä rikoslaissa rajoitetaan, sillä sananvapaus on paras keino rajoittaa median valtaa.

Lohisopan ongelma

Lohisoppa on liki jokaisen suomalaisen herkkua. Se on myös suosittu juhlaruoka. Lohisoppaan liittyy kuitenkin ongelma. Kala kypsyy helposti ylikypsäksi ja muuttuu kuivaksi ja mauttomaksi.
Ongelma ratkeaa sillä, että lohi lisätään keittoon vasta tarjoiluvaiheessa. Näin se kypsyy ihanan mehukkaaksi ja suussasulavan pehmeäksi, eikä siihen tarvita kuin pari kolme minuuttia.
Moni vannoo itse tehdyn kalaliemen nimeen. Se onnistuukin, jos hankkii kokonaisen kalan. Kalaliemi on helppo keittää selkäruodosta ja päästä. Mukaan tarvitaan vain sipulia, tilliä ja valkoviiniä, jota on hyvä olla noin kymmenesosa liemen määrästä eli litran liemeen desi.
Kalaliemi saa kiehua puolisen tuntia, ei pidempään. Sen jälkeen se siivilöidään. ja pannaan sivuun odottamaan. Minulle kelpaavat myös kalaliemikuutiot, mikä jouduttaa keiton tekemistä etenkin, jos ostaa kalan valmiina fileenä.

Aloitetaan kuorimalla ja pilkkomalla pari sipulia. Ne kuullotetaan voissa, mutta varotaan, etteivät ne yhtään ruskistu. Minuutin verran riittää. Lisätään vesi ja liemikuutiot, puoleenntoista litraan kaksi kuutiota tai keitetty kalaliemi, johon lisätään suolaa.
Kuutioidaan kuoritut perunat suuhun sopivan kokoisiksi. Lajikkeen pitää olla kiinteä, esimerkiksi Nicola, niin se ei hajoa keitettäessä. Lisätään perunakuutiot liemeen ja annetaan kiehua 25 minuuttia. Jos liemi tehdään kuutioista, lisätään valkoviiniä. Parinkymmenen minuutin jälkeen lisätään kolme desiä kermaa. Kerman ei tarvitse olla kaikkein rasvaisinta, kevyemmätkin laitokset käyvät, sillä ei lohikeiton pidä mahdotoman rasvaiselta maistua.
Otetaan lohifile, puhdistetaan se kalvoista ja ruodoista. Kaupasta kannattaa ottaa c- tai d-leikattu file, niin ei tarvitse nyppiä pystyruotoja irti. Irrotetaan veitsellä kalan nahka, jos sitä ei ystävällinen kakalauppias ole tehnyt.


Leikataan file parin sentin kuutioiksi ja ripotellaan kuutioiden päälle suolaa, sillä muuten kala jää epämiellyttävän suolattoman makuiseksi.
Tarkistetaan, että perunat ovat kypsiä. 

Nostetaan kalat keiton sekaan hetkeä ennen kuin tarjoiluastia tai kattila viedään pöytään. Kala ehtii kypsyä myös niin, että raa'at kalanpalat laitetaan syvän keittolautasen pohjalle ja päälle nostetaan kuuma liemi ja perunat.

Kala kypsyy siinä, kun lautaset nostetaan pöytään. Lisätään päälle runsaasti tuoretta tilliä.

Lohisoppa ei kaipaa kumppanikseen muuta kun hyvää ruisleipää, jonka päälle sipaistaan voita tai voirypsiöljylevitettä. Juomana valkoviini tai vesi.

Köyhät ritarit kruunaavat aterian

Lohisopan jälkeen jaksaa hyvin nauttia vielä jälkiruoan.
Jos kotona sattuu olevaan hieman vanhaksi käynyttä pullapitkoa, se on loistava raaka-aine. Jos joutuu ostamaan kaupasa tuoretta pullaa, se kannattaa leikata siivuiksi ja antaa seistä kuivamassa pöydällä muutaman tunnin.
Kermavaahto tehdään 2 desistä kermaa, ruokalusikallisesta sokeria ja kahvilusikallisesta vaniljasokeria. Vatkataan vaahdoksi.
Pullapalat kostutetaan hyvin maidossa ja paistetaan voissa molemmin puolin kauniin ruskeaksi.
Nostetaan paistettu pullapala lautaslle, lisätään päälle vadelmahilloa ja kermavaahtoa. Jääkylmä rasvaton maito on verraton kumppani köyhille ritareille.

Kuka sinua uhkaa? Ajatuksia Anton Tsehovin Vanja-enon Kansallisteatterin esityksestä

Tulen myöhässä. Median luoma kuvitelma saa meidät ajattelemaan, että kaiken täytyy tapahtua hyvin nopeasti, sillä siunaamalla hetkellä.

Olen jo pitempään miettinyt, että vaikka uusi tieto täytyykin kertoa nopeasti, sen merkityksen hahmottamiselle pitäisi varata kohtuullisesti aikaa.

Muistelin, että Kiinan johtajalta Tsou-en-Lailta tiedusteltiin, josku 1970-luvulta, mitä mieltä hän on Ranskan suuresta vallankumoiksesta. Hän vastasi, että vielä on liian aikaista antaa vastausta.

Ajallemme on ominaista nopeus ja kuvitelma kiireestä. Mediaan on myös tarttunut käsitys, että nopean uutisoinnin rinnalla myös nopea kommentointi on välttämätöntä. 

Ei ole. Virhearviointien määrä kasvaa. Tiedonvälityksen nopeus ei ole tehnyt meistä nopeampia asioiden yhteyksien oivaltajia. Meidän pitää edelleen varata aikaa sille, että pohdimme syy-seuraus -suhteita ja merkityksiä. Emme saa nopeuden antaa hämätä itseämme.

Sama koskee myös taidekokemuksia. Näin noin viikko sitten kansallisteatterin tekemän Anton Tsehovin Vanja-enon, yhden teatteritaiteen suurista klassikoista.

Klassikot säilyttävät merkityksensä sen vuoksi, että ne yli aikojen vaihtelun kykenevät nostamaan esille jotakin sellaista, josta me kykenemme tunnistamaan merkityksellisiä asioita itsestämme ja elämästämme, siis samastumaan siihen, mitä katsomme.

Varmasti moni katsoo Vanja-enon tarinana venäläisestä kohtalonuskosta, saamattomuudesta ja omien ihanteiden saavuttamattomuudesta. Sitäkin se tavallaan on, mutta ei se olisi tehnyt siitä aikaa kestävää.

Ajan kestävyys, siis klassikkoius, syntyy siitä, että tunnistamme esityksessä jotakin itsestämme. Ihmisyyden ulottuvuudet kun ovat luonteeltaan universaaleja ja hyvin hitaasti muuttuvia.

Vanja-eno koskettaa sen vuoksi, että se kuvaa ihmisen pyrkimyksiä ja ihanteita ja niiden saavuttamisen vaikeutta, pettymystä ja turhautumista, ihmissuhteiden kahleita ja rakastamisen vaikeutta.

Vanja-eno on kertomus ohipuhumisesta, jossa kukaan ei uskalla olla tosi itselleen, vaan elää omissa epätodellisissa pyrkimyksissään  ja itse rakentamissaan valheissaan. Valheet eivät koskaan kohtaa toisiaan.

Sen vuoksi valheen ja pelon vankeina elävät ihmiset eivät tavoita toisiaan, vaikka kulkevatkin riipaisevan läheltä, vain hipaisun päässä keskinäisestä kohtaamisesta, ja mahdollisesta onnesta.

Vanha-eno kertoo uuden ja vanhan maailman kohtaamisen vaikeudesta, vanhan kokemuksen ja uuden tiedon ristiriidasta. Ulos pääsee lopulta vain professori, joka tavoiltaan on menneisyydestä, mutta, jonka ajattelu vie tulevaan. 

Kohtaamattomuus saa Vanja-enossa lukuisia variaatioita. Kun kaikki on menetetty,  viimeiseksi kuvaksi jää Sonjan hokema: kaikki on hyvin, kaikki muuttuu paremmaksi.

Sen varassa me elämme.

Kuha vie Vesijärveltä Peruun

Vesijärven puhdistaminen ja puhdistuminen on ollut yksi suurimmista  ilonaiheista Lahdessa. Samalla järven kuhakanta on merkittävästi vahvistunut. Saaliit ovat jo niin merkittäviä, että Vesijärven kuhaa saa niin ravintoloista kuin kaupan tiskiltäkin.
Itse kuulun kaupan kalatiskin kalastajiin. Olin Päijät-Hämeen keittiömestareiden kanssa laittamassa ruokaa. Eteeni iskettiin muutama tuore, hyvin puhdistettu kuhafile ja sanottiin, että nyt tehdään kuhachevicheä. Sehän on vanha perulainen valmistustapa, jossa kala kypsennetään hapolla. Parhaat hapon lähteet ovat limen tai sitruunan mehu. Kala maustetaan öljyyn sekoitetuilla mausteilla.
Itse kuulun graavin kalan vannoutuneisiin ystäviin, jolle graavilohi tai graavisiika ovat riippuvuutta aiheuttavia herkkuja.
En moiti kuitenkaan chevicheä. Kyllä siinä on jalo maku.
Isänpäivänä piti kokeilla omaa reseptiä.
Ensin tehdään mausteliemi. Tein liemen noin puolen kilon kuhamäärää varten. Siihen tarvitaan pari desiä rypsiölyä. Joku muukin mieto öljy, vaikka auringonkukkaöljy käy, mutta ei oliiviöljy, koska se peittää liikaa kuhan hienoa, mutta hentoa makua.
Öljyn sekaan laitetaan teelusikallinen suolaa, pieni punasipuli, pari valkosipulinkyntä, neljänes kirpeää omenaa ja yksi tuore chilipalko. Kaikki hienoksi hakattuna. Annetaan vetäytyä ainakin tunti, mielummin pitempänkin.
Sitten otetaan kuhafileet.
Ruodot saa  pois, kun pääpuollelle tehdään kaksi viiltoa keskiruodon kohdalle, jossa sormin tuntuu selväti ruotojen pisto. Näin ne ruodot lähtevät pois. Kannattaa myös tarkistaa, että mahapuolelta on kaikki ruodot poissa. Sen jälkeen kala halkaistaan pituussuunnassa kahteen osaan ja ruvetaan veistämään filestä mahdollisimman ohuita suikaleita.
Suikaleiden päälle puristetaan parin limen tai sitruuna mehu. Sekoitetaan mehu kalansuikaleiden joukkoon. Kala alkaa kypsyä välittömästi. Lisätään mausteliemi ja annetaan vetäytyä jääkaapissa 10 minuuttia.

Leikataan pari kypsää avokadoa puoliksi, otetaan kivi ja kuori irti. Leikataan avokadot ohuiksi siivuiksi ja asetellaan siivut lautaselle kehäksi. Nostetaan kuhachevicheä kehän täytteeksi.
Tarjoile rinnalla hyvää vaaleaa leipää. Juomaksi valkoviiniä.

Kolumnista en luovu

Tässä on tullut viikon verran maisteltua, miltä muutos elämässä maistuu. Ja tässä sitä taas ollaan, sormet näppäimillä.
Yksi hienoimpia asioita elämässäni on se, että saan kommentoida erilaisia asioita. Viikottaisen kolumnin kirjoittaminen on tietysti piintynyt tapa, mutta on se muutakin.
Kun tietää, että joka viikko on jotakin asiaa käsiteltävä, se virittää tarkkailemaan asioita.
Itselle kolumnin kirjoittamisen paras anti on se, että se pakottaa etsimään sopivaa aihetta. Sen jälkeen, kun aihe löytyy, on ryhdyttävä miettimään, millaisia ulottuvuuksia ja näkökohtia valittu aihe sisältää. Mikä siinä on merkitystä, oleellista ja mielenkiintoista? Millaisiin yhteyksiin asia kytkeytyy? Mitä vaikutuksia sillä on? Lähestymistapoja ja -kulmia on monia. Niiden pohtiminen on kiehtovaa.
Kuten kolumnejani aikaisemmin lukeneet tietävät, en ole niinkään kiinnostunut päivän politiikasta kuin hieman laajemmista kysymyksistä. Yritän pohtia myös moraalisia ja eettisiä kysymyksiä.

Olen ottanut blogini otsikoksi Heikin herkut, jota olen käyttänyt ruokapakinoissani vinjettinä.
Ajattelin laventaa Heikin herkkuja tarkoittamaan muutakin kuin ruokaa.
Aika usein olen kirjoittanut näkemistäni ja kokemistani kulttuurielämyksistä, olivatpa ne sitten teatteria, kirjoja, konserttimusiikkia, oopperaa tai kuvataidetta. Niiden kokemusten kommentointia jatkan.
Kirjoitan varmasti myös ruoasta, sillä siitä kirjoittaminen on hieman erilaista ja erityisen hauskaa. Saattaa olla, että ruokakirjoitukset kokoan omaksi kokonaisuudekseen.
Jaan nämä blokikirjoitukseni omalla facebook-sivullani. Niitä saa vapaasti jakaa eteenpäin. Tietysti toivoisin, että jakaminen tapahtuisi linkin avulla, jolloin saisin hieman käsitystä siitä, kuinka moni ainakin vilkaisee kirjoituksiani.

Omassa elämässäni on nyt harkintavaihe meneillään. Mietin mennyttä ja haravoin tulevaa. Mitä haluaisin tehdä seuraavaksi. Olen nyt avoimella paikalla. Mennyt on jäänyt taakse, ja tulevaisuus avautuu edessä monine mahdollisuuksineen. Minulla ei ole vielä mitään käsitystä, mihin tulen tarttumaan, mutta mennyttä en haikaile takaisin.
Sitäpaitsi minulla on yhä tallella itselleni tärkein: kyky ja mahdollisuus kirjoittaa. Siitä toimittajan työ alkaa ja siihen se tavallaan myös päättyy, sillä kirjoittaminen on välttämätöntä riippumatta siitä, miten se lopulta tulee ilmaistuksi.

Ehkä kirjoittamistakin tärkeämpää on ajatteleminen. Ajatteleminen tarvitsee aikaa ja vapautta. Ajattelemisen rajoittaminen on helpompaa kuin arvaammekaan. Yleensä me teemme sen ihan itse, kenenkään pakottamatta. Tällä rajoittamisella me pikku hiljaa kavennamme omaa ajatteluamme tavalla, joka on kohtalokasta. Emme uskalla kyseenalaistaa asioita vaan otamme ne annettuina. Erilaiset sidosryhmät rajaavat vapauttamme. Lopulta seuraa sitä, mitä aika usein joutuu näkemään ja kokemaan myös suomalaisessa yhteiskunnassa: kun joku avaa suunsa, tiedämme jo valmiiksi, mitä hän sanoo. Tämä johtuu siitä, että on vain vähän niitä, jotka uskaltavat puhua muusta kuin edustamansa alan asioista ja näkökulmista. Harvoin kuulee puheenvuoroja, jotka yllättävät, kun niiden näkökulma ylittää puhujan itselleen asettamat rajat. Tämä koskee yhtä lailla politiikkaa, liike-elämää, työmarkkinajärjestöjä kuin kirkkoakin vain muutaman poimiakseni.
Tämä vakiovastausten todellisuus ei johda aitoon keskusteluun. Siinä jokainen lausuu vain omat vuorosanansa, eikä edes kuuntele, mitä toinen sanoo, sillä se ei ole kiinnostavaa, vaan jo tiedossa olevaa, tuttua puhetta, jota ei tarvitsekaan kuunnella.
Ja tähän myös me toimittajat syyllistymme. Meidän tehtäväksemme jää vain yrittää löytää siitä keskustelusta virheitä tai kiistanaiheita, joita paisuttelemalla kuvittelemme tekevämme hyvinkin nokkelaa työtä. Tiedonvälitys on siitä kaukana.